Kaikki aina sanovat, että murehtiminen ei ole koskaan kannattavaa. Siitä tulee vain pää kipeäksi, itselle paha mieli ja eikä enää näe kuin sen murehdittavan asian. Sanovat myöskin, että ei elämää kannata kuluttaa murehtimiseen. Varmasti kaikki sen tietävät. Mutta on meitä jotka murehtivat asioista niinkin paljon, että ne asiat ovat jo muidenkin asioita. Ja minä ainakin olen yksi niistä. Erittäin paha sellainen.
Elämä heittelee kaikilla joskus ja sitä jää aina murehtimaan kaiken näköisiä asioita, mikä voisi helpottaa elämän heittelyä. Joskus sitä miettii päänsä kipeäksi ja tuntuu, että on ihan yksin eikä kukaan ymmärrä miltä itsestä tuntuu juuri silloin. Sitten sitä murehtii muita etteivät he murehtisi juuri sinusta. Eikö kuulostakin hankalalta ja vähän kieroltakin? Tälläisten tuntemusten takia murehtiminen on yhtä kannattavaa kuin syömättä ja nukkumatta jättäminen tai istensä vahingoittaminen. Eikö? Mutta miksi sitten se tuntuu pitävän kaiken pahan poissa ja elättävän toivoa edes pikkuisen? Tuntuu, että kun murehtii, niin kaikki on hallinnassa. Mutta ei ne asiat kuitenkaan suju yhtään sen paremmin murehtijoilla kuin niilläkään jotka eivät murehdi. Oletteko oikeasti huomanneet? Ihmiset, jotka eivät murehdi, voivat paremmin. Mutta miten he sen tekevät, niin sen kyllä HALUAN tietää!
Miten opettaa märehtijöiden kuningasta olemaan murehtimatta? No, enpä tiedä, kertoisin heti, jos vain tietäisin! Mutta sen nyt ainakin tajusin ettei se mitään muuta vaikka kuinka märehtisit asioita ylhäisessä yksinäisyydessä. Tai sitten jopa muidenkin seurassa. ( JIPPII, mikä älynväläys! Samanlainen älynväläys, kun tajusi vihdoin olla vertaamatta itseään ystäviini, jotka ovat huimasti itseäni pienempiä, koska en koskaan vain voi olla sellainen. Miten noin yksinkertaista asiaa ei voi tajuta heti? Mutta oli muuten helpottava herääminen!) Mutta eikö se ole jo askel eteenpäin, että tajuaa murehtimisen olevan turhaa? Sellainen varsinkin, jolloin miettii niin sanottua elämänsä CV:tä. Että elämä näyttäisi hyvältä sitten joskus muisteltuna. Tyyliin "minun pitäisi urheilla, koska niin kuuluu olla", "minun pitäisi opetella kieliä, koska se on arvostettua", "minun pitäisi osata sitä, tätä ja varsinkin tuota, että minua arvostettaisiin". Tuttua? No, mulle ainakin. Murehtiminen siitä, minkälainen pitäisi olla, on ihan täyttä bullshittiä! Tiedän sen, mutta teen sitä joskus itsekin. Myönnän. Mutta olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään sitä. Se on nimittäin erittäin kuluttavaa.
Jotkut asiat taas tuntuvat murehtimisen arvoisilta. Paskat, sellaisia asioita ei pitäisi edes olla! Se on eri asia, että miettii ja pohtii sen arvoisia asioita, mutta märehtimään ei saa jäädä. Näin mulle sanottiin ( tosin tämä oli hiukan karrikoidusti ilmaistuna...). Ja käskettiin vaan ANTAA MENNÄ! Itsestäni se tuntui aluksi typerältä, koska silloin muka vain yrittää sivuuttaa asian ja jos asiaa oikeasti miettii, meneminen tuntuisi teennäiseltä. Typerää, Tara, typerää. Murehdin taas sitä, että ihmiset luulisivat minun unohtaneen murehdittavan asian, jos en koko ajan näytä masentuneelta ja pohtivalta. Etten pitäisi asiaa minään. Mutta ei se tietenkään tarkoita sitä! Oonko vähän seko? Vähä ehkä pitää olla...
Ei, ei elämää ole tarkoitettu murehtimiseen. Ei todellakaan. Pitää vaan antaa mennä ja tehdä juuri niinkuin itsestä parhaimmalta tuntuu! Kyllä muiden puheita ja neuvoja voi kuunnella, mutta loppu on itsestä kiinni. Se on sun elämä ja tää on mun elämä ja mä elän sen niinkuin mä haluan. Murehtimatta.
P.S. Ja kaikki te rakkaat ihmiset, jotka ehkä luette tämän, niin mulla ei ole hätää. Don't Worry! Piti vain saada purkaa ajatuksia. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti